Teksti: Antti Tuononen
Marja-Liisa Heiskasen tutkimuksen "Henkilökohtaisen
avustajajärjestelmän kaksi vuosikymmentä suomalaisessa vammaispolitiikassa" tavoitteena
on tarkastella henkilökohtaisen avustajajärjestelmän asemaa suomalaisessa vammaispolitiikassa.
Tutkimus on kahta vuosikymmentä koskeva kirjallisuuteen ja haastatteluihin
perustuva kvalitatiivinen tapaustutkimus.
Tutkimuksensa alussa Marja-Liisa Heiskanen tarkastelee
vammaisuutta koskevien ideologioiden ja mallien kehitysvaiheita, sillä niillä on
tärkeä merkitys avustajatoiminnan idean syntyyn ja vahvistumiseen. Vammaisuutta
koskevien mallien ja ideologioiden muutokset ilmentävät sosiaalista
konstruktionismia eli sitä, miten ongelmien määrittely muuntuu samoin kuin
vaatimukset ongelmien ratkaisuksi.
Marja-Liisa Heiskanen pohtii muun muassa sitä, mikä merkitys
on sillä, että avustajatoiminta ei kuulu subjektiivisten oikeuksien piiriin. Hän
kuvaa vammaispalvelulain rakenteellista heikkoutta, joka mahdollistaa
kielteiset päätökset määrärahojen vähäisyyden tai puuttumisen perusteella. Vammaisilla
on kokemusta näistä harkinnanvaraisuuden heikkouksista, sillä avustajatuntien
riittämättömyys rajaa toimintamahdollisuuksia. Vastaavasti kuntien
sosiaalityöntekijät suhtautuvat varauksellisesti subjektiivisen oikeuden
laajentamiseen. He esittävät ratkaisuksi valtion rahoituksen lisäämistä.
Myös kysymys työnantajuuden velvoitteesta on tärkeä. Työnantajuuden
vaatimus merkitsee, että tähän rooliin kykenemättömät rajautuvat tuen
ulkopuolelle. Vaikeasti liikuntavammaisilla työnantajuus liittyi
itsemääräämiseen. Mielenterveyskuntoutujat puolestaan näkevät avustajan
lääketieteellisen mallin vastavoimana, eräänlaisena peilinä
reaalimaailmaan. Marja-Liisa Heiskasen
johtopäätös on, että vammaisten keskinäinen tasa-arvo edellyttää vaihtoehtoisia
malleja, jotka eivät rajaa tiettyjä ryhmiä järjestelmän ulkopuolelle.
Mielenterveyskuntoutujien avustajatoiminnan kehittämistä
pohtiessaan Marja-Liisa Heiskanen tuo esille vielä muotoutumassa olevan
ammattikunnan eli palveluohjaajat, joiden työ on valmentavaa,
mielenterveyskuntoutujien toimintakykyä ja itsenäisyyttä edistävää.
Lisäksi Marja-Liisa Heiskanen käsittelee tutkimuksessaan
sosiaalitoimen merkitystä avustaja-asioiden käytännössä. Kunnallinen
sosiaalitoimi vastaa toiminnan rahoituksesta ja ohjausvelvoite koskee avustajan
palkkaukseen liittyviä asioita. Kuitenkin sekä sosiaalityöntekijät että
vammaiset henkilöt kertovat toisen osapuolen tietojen olevan puutteellisia.
Tarkastelleessaan vihaa ja tunteita oikeustaistelun
välineinä, Marja-Liisa Heiskanen löytää myös uuden teeman "voiko ruokkivaa
kättä purra". Tämän metaforan avulla hän käsittelee palvelujärjestelmiin
kohdistuvaa kritiikkiä. Vammaiset henkilöt, joilla on kokemusta
avustajatoiminnasta, ovat joutuneet olemaan aktiivisia monella erilaisella
elämisen alueella, ja siksi heillä on valmiuksia esittää myös viranomaisiin
kohdistuvaa kritiikkiä.
Kokonaisuudessaan tutkimus on monipuolinen kuvaus
suomalaisesta sosiaali- ja vammaispolitiikasta. Tutkimus on lukemisen arvoinen.
Ilahduttavaa on myös sen saatavuus verkkojulkaisuna.
Lähde:
Henkilökohtaisen avustajajärjestelmän kaksi
vuosikymmentä suomalaisessa vammaispolitiikassa
Heiskanen Marja-Liisa
|
|
Viimeksi päivitetty ( 19.06.2008 )
|
