Kynnys - Henkilökohtainen apu ja vaikeavammaiset

$Kynnys Ry, Siltasaarenkatu 4, 00530 Helsinki, Puh. (09) 6850 110, Sähköposti: <script language='JavaScript' type='text/javascript'> \n </script><script language='JavaScript' type='text/javascript'>  </script>Tämä sähköpostiosoite on suojattu roskapostia vastaan, aseta javascripttuki päälle nähdäksesi osoitteen. <script language='JavaScript' type='text/javascript'>  </script>$

Kynnys Ry

Blogi

Henkilökohtainen apu ja vaikeavammaiset

Kynnys Ry

Mitä tarkoittaa syrjintä?

Blogi
Henkilökohtainen apu ja vaikeavammaiset Nysse tulee, muttei kaikille Nykyinen asuntokanta vammaisten ja vanhusten kannalta toivotonta

Henkilökohtainen apu ja vaikeavammaiset

PDF

| Tulosta |

Sähköposti

Henkilökohtainen apu ja vaikeavammaiset

Suomessa ensimmäiset henkilökohtaiset avustajat ovat tulleet vuonna 1976 Kauniaisiin. Vammaispalvelulaki on tullut voimaan 1987. Noin 5000 henkilöllä on tällä hetkellä avustajapäätös. Määrää on vaikea arvioida tarkkaan, koska asia tilastoidaan kahteen eri kohtaan: palveluasumiseen, johon sisältyy henkilökohtainen avustaja tai erillinen henkilökohtainen avustaja -päätös. On olemassa vielä noin 70 kuntaa, jossa ei ole olemassa yhtään avustajapäätöstä. Ne ovat pääasiallisesti väestömäärältään pieniä kuntia. Valtaosa vammaisista ihmisistä asuu kuitenkin niissä kunnissa, joissa päätöksiä tehdään. Järjestelmä on kunnallinen ja sinällään yksinkertainen, mutta asioissa on silti paljon eri tulkintoja esim. avustajan tuntipalkassa voi olla 2 € ero. Avustajilla ei ole olemassa yleissitovaa työehtosopimusta, joka määrittelisi esim. lisien maksut.

Järjestelmän ongelmat/heikkoudet:

-         Kunnilla on neuvontavelvollisuus, jota ne eivät noudata.

-         Palkanmaksu, jotkut kunnat hoitaa sen ja jotkut ei. Avustajan palkkakuitissa lukee esim. Helsingin kaupunki, vaikka se ei olekaan työnantaja; aiheuttaa hämmennystä.

-         Sosiaalityöntekijät puuttuvat asioihin, jotka eivät heille kuulu. Sosiaalityöntekijän pitäisi neuvoa nimenomaan vammaista henkilöä eikä avustajaa, koska työsuhde on vammaisen henkilön ja avustajan välinen.

-         Valtaosa avustajapäätöksistä on tuntimäärällisesti hyvin pieniä verrattuna esim. Ruotsin tilanteeseen. Ihmiset saavat hyvin vähän apua siihen nähden, mikä olisi heidän tarpeensa.

-         44-45 % niistä henkilöistä, jotka ovat potentiaalisia palvelun käyttäjiä ovat palvelun piirissä tällä hetkellä.

-         Suuri ryhmä, joka ei ole palvelun piirissä ovat kehitysvammaiset henkilöt. Tämä johtuu siitä, että palvelun tukitoimet ovat aika kehittymättömät; vammaiset henkilöt ovat omillaan avustajansa kanssa.

Positiivisia asioita:

- Henkilökohtaisen avun määrä on lisääntynyt. Vuosittainen kasvu on ollut noin 10% (palvelun piirissä olevat). Kehitys on hyvä.

- Tärkeää on, että järjestelmän perusidea säilyy jatkossakin eli vammainen henkilö on itse työnantajana. Aika ajoin on ollut paineita siitä, että kunta alkaisi toimia työnantajana. Se on hankala ja kallis järjestelmä.

-         Vuonna 1996 vammaistyöryhmä teki jo ensimmäiset kehittämisehdotukset järjestelmän parantamiseksi, mutta ne on kaikki jäänyt. Ennen kaikkea toivottiin sitä, että kun palveluasuminen on subjektiivinen oikeus, myös henkilökohtainen apu pitäisi olla subjektiivinen oikeus. -         Aiemmin käsitteenä oli henkilökohtainen avustaja, nyt henkilökohtainen apu.

-         Järjestelmä on jumittunut paikalleen, vaikka jonkin verran kehitystä onkin tapahtunut. Tilanne kriisiytyy, jos lainsäädäntöä ei muuteta, koska sitten ei saa avustajiakaan. On korkea aika saada muutoksia aikaan. Kuitenkin tämänkin järjestelmän avulla monen ihmisen elämänlaatu on parantunut huomattavasti. Sillä on myös kuntia, jossa asiat on kohtuullisella tasolla.

Lakimuutos:

Laki menee läpi, mutta missä muodossa. Vammaisfoorumi ja vammaisjärjestöt ottivat kantaa siihen, onko subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen avustajaan vai henkilökohtaiseen apuun. Palveluasumista ei toki tule lopettaa, koska aina on ihmisiä, jotka eivät pärjäisi henkilökohtaisen avun piirissä. Palveluasuminen tulee tulevaisuudessa olemaan väistyvä, mutta tarpeellinen. Nyt lakiluonnoksessa henkilökohtainen apu ja palveluasuminen ovat rinnakkain. Lakiehdotuksessa henkilökohtainen apu voidaan järjestää kolmella eri tavalla: perinteinen henkilökohtainen avustaja eli tukitoimi, palveluseteli ja välittäjäorganisaation avulla. Kiperä kysymys on, kuka päättää, millä tavalla apu järjestetään? Vammaisjärjestöjen näkökulmasta, tämä asia ratkaisee sen, onnistutaanko vai ei. Lakiluonnoksen perusteluissa on vahvasti kirjoitettu , että vammaista henkilöä on kuultava ja että kuuleminen myös vaikuttaa päätökseen. Vammaisjärjestöt haluavat, että vammainen henkilö voisi päättää asiasta, ellei hänen oman etunsa vaadi jotain muuta.

Positiivinen laajennus on se, että mukaan tulee nyt myös välittäjäorganisaatiot, jotka helpottavat esim. kehitysvammaisten henkilöiden tilannetta ja niitä, joilla on esim. kognitatiivisia ongelmia. Juridinen työnantajuus ja työnjohtajuus erotetaan toisistaan kuten Ruotsissa. Ero kotihoitoon on se, että vaikka juridinen työnantajuus on kolmannella osapuolella, säilyy työnjohtajuus vammaisella henkilöllä itsellään. Kehitysvammaisten henkilöiden kohdalla muutos tulee olemaan haasteellinen, koska meillä ei ole siitä kokemusta. Suomessa kehitysvammaiset eivät ole olleet yksilöitä, vaan he ovat aina ryhmässä: liikkuvat ryhmässä, työskentelevät ryhmässä, asuvat ryhmässä ja heitä kuljetetaan ryhmässä. Suomessa on olemassa ei laitosmaisia asumisratkaisuja, jotka kuitenkin ovat pienoislaitoksia. Onko ovella joku vahti, onko ovi lukossa; pieniä yksityiskohtia, jotka kertovat laitosmaisuudesta. Kehitysvammapuolella uusi järjestelmä vaatii paljon erilaisia kokeiluja sitä mikä toimii. Ajattelutavanmuutos kehitysvammapuolella vaatii täyskäännöksen. Suomessa on ajateltu, että kehitysvammaiset ihmiset tarvitsevat ryhmäasumista sen sosiaalisuuden takia, mutta Ruotsin kokemusten mukaan kehitysvammaiset henkilöt, joilla on avustaja, eivät ole yksinäisiä. Ryhmässäkin voi olla yksin.

Tärkeä muutos on se, että subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen apuun on, kun avuntarve on välttämätöntä päivittäisistä toimista selviytymiseksi. Laki takaa ensimmäistä kertaa sen, että apua saa myös ei välttämättömään. Aluksi 10 tuntia kuukaudessa ja vuonna 2011 tuntimäärä nousee 30 tuntiin. Tämä on todella suuri laadullinen muutos. Välttämätön apu koskee myös kodin ulkopuolella olemista; asumispalvelut ovat vain kodin sisällä tai kodin välittömässä läheisyydessä tapahtuvaa. Tärkeä lisäys on myös se, että kustannuksina korvataan myös muutakin kuin palkkaa eli tukitoimet tulevat myös sen piiriin. Tämän myötä toivottavasti syntyy kolmannen sektorin vammaisten henkilöiden pyörittämiä avustajakeskuksia, jotka voivat tarjota tukitoimia.

Lakiin ei tule ikärajaa, mutta siihen tulee maininta, että henkilö ei kuulu tämän lain piiriin, jos avuntarve johtuu normaalista ikääntymisestä. Jos tätä mainintaa ei olisi, palvelu nivottaisiin vanhuspalveluihin, mitä sen ei pidä olla. Silloin se olisi mitoitettu myös sen mukaan, kuten esim. kuljetuspalvelussa on käynyt (18 yhdensuuntaista matkaa per kk, riittääkö se nuorelle vammaiselle ihmiselle...?). Lain määrittämä henkilökohtainen apu ei ole sidottu mihinkään diagnoosiin vaan avun tarpeeseen. Ei kai kukaan halua apua yhtään sen enempää kuin tarvitsee. Laissa tullaan määrittelemään myös se, että omainen ei päänsääntöisesti voi toimia avustajana, vain erikoistapauksissa se on mahdollista.

Avustajakeskukset:

Avustajakeskukset voisivat auttaa vammaista henkilöä rekrytoinnissa, antaa hallinnollisia tukitoimia esim. palkanmaksu ja auttaa sijaisjärjestelyiden hoitamisessa. Keskus voisi kehittää rekrytointia, jotta avustajia saataisiin alalle ja pystyttäisiin luomaan aidot markkinat verrattuna siihen, että nyt jokainen tekee sitä yksin. Se mahdollistaisi myös pienten tuntimäärien yhdistämisen saman työntekijän hoidettavaksi; työ ja työntekijät kohtaisivat paremmin. Avustajille olisi myös hyvä olla työnohjausta, koska työ on yksinäistä, eikä asioista voi puhua kenellekään. Intimiteettisuoja pitää tietysti muistaa, mutta on hirveää ettei työstään voi puhua kenellekään. Kurssit ja koulutukset työn ohessa ei varmastikaan olisi huonoja avustajille. Keskusten pitää olla vammaisten ihmisten hallinnoimia, muuten mennään ojasta allikkoon.

Henkilökohtainen apu käsitteenä pitää sisällään sen, että asiat ovat vammaisten ihmisten omissa käsissä, sitä ei voi ulkoistaa ei-vammaisille ihmisille. Ollaan väärällä tiellä, jos joku ei vammainen alkaa määrittää vammaisten ihmisten tarpeita.

Vammaisen henkilön pitäisi käydä kertauskurssi joka toinen tai joka kolmas vuosi, jossa kerrattaisiin työnantajuuteen liittyviä asioita, koska aina tulee hankalia tilanteita. Esimerkiksi laittomat irtisanomiset tulevat työnantajalle todella kalliiksi. Ketään ei voi irtisanoa sen perusteella ettei pidä jostakin henkilöstä. Vammaisten ihmisten keskuudessa ongelmana on se, että kaikilla ei ole kokemusta työelämästä ja työelämän säännöistä.

Tulevaisuudessakin vain pieni osa vammaisista henkilöistä tulee olemaan tämän järjestelmän piirissä. Järjestelmä ei ole kaikille tarpeellinen tai sopiva. Nyt on n. 5000 päätöstä ja tulevaisuuden tavoitteena voisi olla n. 10 000-11 000 avustajapäätöstä. Otollisissakin olosuhteissa siihen tavoitteeseen pääseminen vie aikaa, viisi vuotta ei riitä. Asiaan vaikuttaa paljon se, miten kehitysvammapuoli lähtee kehittymään.

Suomen vammaispalvelulaki oli voimaan tullessaan yksi parhaimpia, mutta nyt se on jäänyt pahasti jälkeen. Suomessa ei ole onnistuttu kehittämään tarvittavia tukitoimia. Mikään ei ole ilmaista ja vammaisen henkilön on ponnisteltava, mikäli haluaa elää itsenäistä elämää. Mutta jokaisen pitäisi saada valita ja päättää, miten haluaa elää.

  Järjestelmän muuttuminen on pitkä prosessi ja nyt yritetään saada pää auki ja helpottaa kaikkein vaikeimmin vammaisten ihmisten elämää. Lakimuutoksen aiheuttama kustannusarvio on haarukaltaan melko laaja. Suurin ero STM:n ja Kuntaliiton laskelmissa johtuu aikaperspektiivistä ja tavasta millä asiat ilmaistaan. Kun ihmiset lähtevät laitoksesta pois, niin rahaahan myös säästyy, koska laitosten ylläpito ei ole halpaa. Kun vammainen henkilö palkkaa itselleen avustajan, päätyy 20% rahasta heti takaisin kunnalle verotuloina. Järjestelmän kautta myös työllistyy ihmisiä, jotka eivät muuten välttämättä työllisty. Muiden palvelujen tarve joko loppuu tai vähenee, siitäkin syntyy säästöä.

Hallintokuluihin ei avustajajärjestelmässä esim. mene niin paljon rahaa kuin muissa palveluissa esim. kunnan järjestämissä palveluissa. Näitäkin säästöjä olisi syytä laskea ja pohtia, kun tehdään kustannuslaskelmia. Mutta sekin on selvää, että jos 10 000 ihmistä tarvitsee apua, niin se ei ole ilmaista. Tällä hetkellä kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon menoista 4 % menee vammaispalveluihin. Suurin menoero on kuljetuspalvelu ja henkilökohtainen apu sen jälkeen. Pienen vähemmistön elintärkeä asia on paljon vaikeampi kuin suuren enemmistön hyödyllinen asia. 50 milj. € menee tällä hetkellä henkilökohtaiseen apuun ja on vaikea uskoa, että 300 milj. € menee kovin äkkiä rikki. Kunnan kotipalvelutunti on paljon kalliimpi kuin avustajatunti. Se johtuu siitä, että työajasta menee iso osa menee liikkumiseen, kokouksiin ja vain 40% varsinaiseen työhön ja siihen vielä hallintokulut päälle. Kustannuspaineita saattaa nostaa se, että jos ala organisoituu, niin myös palkat nousevat, jotka tällä hetkellä ovat onnettomat. Palkkahaarukka on 6,50€ - n.10€. Avustajatunnin hinta on kokonaisuudessaan noin 13 €, sisältäen sosiaalimaksut .

Vaikeavammaisten ihmisten elämään lain muutos tuo merkittävän muutoksen parempaan.

Kalle Könkkölä

Viimeksi päivitetty ( 10.10.2008 )

Seuraava >

« Takaisin