Ensin hyvät uutiset: vammaisten asiat ovat viime aikoina olleet paljon otsikoissa. Sitten se kolikon huonompi puoli: uutiset ovat olleet pääosin huonoja. Ensin saatiin lukea siitä, miten vaikeaa työtä etsivällä vammaisella ihmisellä on Suomessa. Vain kolmannes Suomen 200 000 vammaisesta on ollut töissä kuluneen kahden vuoden aikana. Lisäksi yritykset ovat tietämättömiä vammaisten työllistämisen mahdollistavista tukitoimista.

Seuraavaksi kerrottiin, ettei palveluasuminen takaa vammaisten henkilön itsenäisyyttä. Asia saattaa olla jopa päinvastoin – osassa asumisyksiköitä vammaisten henkilöiden kohtelua kuvataan mielivaltaiseksi. Räikeimmissä tapauksissa kysymys on pakkopaidoista ja väkisin lääkitsemisestä.

Kirsikkana kakun päällä oli uutinen, jonka mukaan lähes kolmannes kehitysvammaisista joutuu seksuaalisen ahdistelun kohteeksi. Useissa tapauksissa hyväksikäyttäjä vieläpä on henkilö, josta vammainen on riippuvainen, kuten hänen avustajansa.

Kaikissa näissä huonoissa uutisissa ei ole vammaisliikkeen parissa työskenteleville henkilöille juuri mitään uutta. Se, että uutiset ovat ikävää luettavaa, ei myöskään tarkoita, ettei niiden tulisi olla esillä. Muutosta ei taatusti tapahdu silmiä ummistamalla. Ei siis voi kuin kiittää tahoja, jotka ovat tuoneet näitä kysymyksiä näkyvämmin yleiseen keskusteluun ja jatkaa työtä epäkohtien parantamiseksi. Sarkaa ainakin tuntuu riittävän.