Kaikilla pitää olla ihmisarvo. Ja ihmisiä pitää kohdella yhdenvertaisesti. Etenkin idealistisessa kansalaisjärjestötoiminnassa luulisi, että nämä asiat olisi sisäistetty. Yhdenvertaisuuteen pitää pyrkiä ja jos se vaarantuu tai ei toteudu, on asiaan puututtava. Juttu on itsestään selvä, se on luettavissa jo perustuslaistakin. Olisi loukkaavaa epäillä muuta. Loukkaamisen, kärjistämisen ja yleistämisen uhallakin tahdon nostaa esille kaksi kysymystä, jotka koskevat meitä kaikkia:

Onko vammaisjärjestöissä todella ymmärretty, mitä yhdenvertaisuus tarkoittaa? Ja onko käsitetty, miten siihen tulisi pyrkiä?

Vastaus on tietysti, että lähes aina asia on ymmärretty. Useimmat vammaisjärjestöjen jäsenet ja toimi- ja luottamushenkilöt ovat avarakatseista, suvaitsevaista ja idealistista väkeä. Mutta:

Liian usein joutuu kuulemaan kommentteja, joissa yhdenvertaisuuden sijaan haetaan putkinäköisesti omaa etua, eikä edes huomata, miten ristiriitaiselta tällainen vaikuttaa. Hyvä esimerkki on eri vammaryhmien välinen epätasa-arvo ja paremmuusjärjestykseen asettaminen. Helposti koetaan, että oma tilanne on vaikein tai jopa niin, että ihmisarvo on erilainen eri vammaryhmissä.

Tällaisia näkemyksiä saattaa tulla esiin jopa silloin, kun tarkoitus on puhaltaa yhteen hiileen ja taata samat oikeudet kaikille vammaisille. Tarkoitus ei silloinkaan välttämättä ole syrjiä, usein on luullakseni vain kyse siitä, että ei osata asettua toisen asemaan. Esimerkiksi vammaispalvelulain ja kehitysvammalain yhdistämishankkeen vaiheissa on välillä esitetty ratkaisuja, jotka toteutuessaan asettaisivat kategorisesti jotkut vammaryhmät toisten edelle palveluja ja tukitoimia myönnettäessä.

Kärjistetyimmin haluttomuus ulottaa idealismia muihin tuntuu siinä, miten suhtaudutaan vaikkapa päihdeongelmaisiin tai pakolaisiin. Orwellia vapaasti lainatakseni vaikuttaa välillä siltä, että kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset… Ongelma on ehkä siinä, että kuvitellaan, että omien päämäärien tukeminen sulkisi pois muiden tukemisen tai jopa, että muiden oikeudet vaarantaisivat omien oikeuksien toteutumista. Lakimiehen roolissa joutuu välistä kuuntelemaan hiuksia nostattavan suvaitsemattomia ja rasistisia kommentteja. Toki tiedän, että ne kumpuavat henkilöiden omasta hädästä. Silti moista ei voi hyväksyä. Yksi ihmismielen ikävimpiä piirteitä on tarve löytää aina joku ryhmä väheksynnän kohteeksi, jotta oma itsetunto ei olisi liian kovalla koetuksella. Mutta kun ei muiden sorsiminen ole mikään ratkaisu.

Olisi hyvä nähdä, että äärimmäisen harvoin muiden oikeuksien kyseenalaistaminen auttaa omaa asiaa. Ärtymyksen tai jopa suuttumuksen herättäminen toisissa vammaisryhmissä tai vaikkapa työttömien tai maahanmuuttajien järjestöissä ei varmasti edistä myönteistä asennoitumista vammaisuuteen. Ja eiköhän universaalisten ihmisoikeussopimustenkin voima ole siinä, että ne koskevat yhtä lailla kaikkia ihmisiä. Jos jonkun ryhmän syrjintä hyväksytään, ei yhdenvertaisuutta voi legitiimisti enää vaatia omalle viiteryhmälle.

Max Ehrmann on kuvannut ihmisarvoa kauniisti tekstissään Desiderata: "You are a child of the universe, no less than the trees and the stars; you have a right to be here. And whether or not it is clear to you, no doubt the universe is unfolding as it should." Tämä koskee meitä kaikkia.

lakimies Sanna Ahola

Sivun alkuun