Kynnys - STM:n muistio hoitotarvikkeista

Sosiaali- ja terveysministeriö tekee vuosittain lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastojen avustuksella selvityksiä joistakin ajankohtaisista kysymyksistä. Syksyllä 2000 selvityksen kohteiksi valittiin terveyskeskusten hoitoväline- ja hoitotarvikejakelu sekä kunnallisen terveydenhuollon maksukatto.

Vakiintuneena osana terveyskeskusten järjestämää sairaanhoitoa on eräiden pitkäaikaisten sairauksien hoidossa ja seurannassa tarpeellisten hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakaminen vastikkeetta potilaille heidän yksilöllisten tarpeidensa mukaan. Eräät kunnat alkoivat 1990- luvulla säästösyistä laiminlyödä hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakelua tai tarvikkeista ja välineistä alettiin periä maksua. Välineiden ja tarvikkeiden jakamisen lakkaamisen ja maksullisuuden nähtiin vaarantavan potilaiden avohoitoa ja omatoimisuutta, mikä on vastoin valtakunnallisia tavoitteita. Tietoon tulleiden tapahtumien takia sosiaali- ja terveysministeriö lähetti hoitotarvike- ja välinejakelusta suosituskirjeen kunnille vuoden 1999 alussa. Kirjeessä todettiin myös, että sosiaali- ja terveysministeriö sekä lääninhallitukset tulevat seuraamaan jakelun toteutumista. Ministeriö kirjeessä painotettiin seuraavia periaatteita; hoitotarvikkeiden ja -välineiden jakamisen yksilöllistä tarvetta, välineiden tarpeen pitkäaikaisuutta (yleensä yli kolme kuukautta) sekä välineiden ja tarvikkeiden maksuttomuutta. Näitä asioita haluttiin selvittää tämänkertaisessa selvityksessä.

Terveydenhuollon maksukatto oli tullut voimaan vuoden 2000 alusta. Maksukatosta, sen tarpeesta ja vaikutuksista oli paljon erilaisia mielipiteitä jo ennen järjestelyn voimaantuloa ja erityisesti sen käyttöönoton jälkeen. Osa mielipiteistä oli hyvinkin kriittisiä. Tämän vuoksi päätettiin maksukaton toimivuutta selvittää jo varsin pian sen käyttöönoton jälkeen. Selvityksellä pyrittiin saamaan tietoa siitä, miten monet henkilöt ovat hyötyneet maksukatosta, millaisia maksutulojen menetyksiä se toisi.

Toteutetun seurannan tulokset on esitetty tässä raportissa erikseen hoitoväline- ja hoitotarvikejakelun ja erikseen terveydenhuollon maksukaton osalta.

Sivun alkuun

1. Hoitoväline- ja hoitotarvikejakelu

Sosiaali- ja terveysministeriö lähetti hoitotarvike- ja välinejakelusta suosituskirjeen vuoden 1999 alussa. Suositus laadittiin yhteistyössä Suomen Kuntaliiton kanssa. Suositusta valmisteltaessa kuultiin eräitä terveyskeskuksia ja keskeisten potilasjärjestöjen edustajia. Samassa yhteydessä sovittiin jakelun seurannasta. Myös eduskunta on kirjallisissa kysymyksissään puuttunut tarvikkeiden ja välineiden jakeluun. Tilanteen selvittämiseksi sosiaali- ja terveysministeriö lähetti vuoden 2000 marraskuun lopussa kyselyn kunnille.

Kansanterveyslain (66/1972) perusteella kunnan tehtävänä on huolehtia kansanterveystyöstä. Osana kansanterveystyötä (2 §) kunnan tulee järjestää asukkaidensa sairaanhoito.

Vaikka kansanterveyslaki ei määrittele kotihoidossa olevien pitkäaikaissairautta sairastavien potilaiden hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakelua, on se potilaiden omatoimisen kotona selviytymisen sekä pitemmän päälle hoidosta aiheutuvien kustannusten kannalta tarpeellista ja kannattavaa. Hyvin toimiva hoitovälinejakelu parantaa potilaan itsehoidon edellytyksiä sekä edistää potilaan sitoutumista hoitoon, minkä johdosta saavutetaan paremmat hoitotulokset. Tästä seuraa potilaiden työ- ja toimintakyvyn sekä elämänlaadun paraneminen ja komplikaatioriskin ja lääkärissä käyntien väheneminen. Esimerkiksi diabetesta sairastavien oikein toteutettu omahoito on tehokas tapa pitää potilaat kotihoidossa poissa vuodeosastoilta sekä välttää suuria kustannuksia aiheuttavat elinmuutokset ja vähentää näin myös hoidon kokonaiskustannuksia. Hyvin toimiva hoitovälineiden jakelu mahdollistaa hyvän omahoidon. Aikaisemmin jakelua ohjattiin lääkintöhallituksen ohjekirjeellä, jonka periaatteiden pohjalta monet terveyskeskukset laativat omat ohjeensa nykyisinkin.

1.1. Selvitys hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakelun toimivuudesta

Kyselyn tavoitteena oli selvittää, miten terveyskeskukset jakavat hoitovälineitä ja -tarvikkeita. Taustana selvitykselle oli vuoden 1999 alussa kunnille lähetetty hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakelusta annettu suositus.

Selvitettäviä asioita olivat:

hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakamisen toteutuminen STM:n suosituksen mukaisesti
hoitovälineiden ja -tarvikkeiden maksuttomuus
hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakelun järjestäminen

Selvitys toteutettiin ns. tietokoneavusteisena puhelinhaastatteluna 100 terveyskeskukseen ja kaikkiin sairaanhoitopiireihin. Kysely lähetettiin 20 suurimmalle ja 80 muulle terveyskeskukselle. Vastaukset saatiin 96 terveyskeskuksesta ja kaikista 20 sairaanhoitopiiristä.

Vastaajana oli useimmiten (54 %) johtava hoitaja/ylihoitaja/osastonhoitaja. Joka viidennessä terveyskeskuksessa vastaajana oli johtava lääkäri/johtava ylilääkäri. Kolmanneksi suurin vastaajaryhmä oli kotisairaanhoidosta tai hoitotarvikkeista vastaava sairaanhoitaja (14 %). Loput vastaajista olivat lähinnä talous- ja toimistohenkilökuntaan kuuluvia työntekijöitä tai vastausten antaminen oli jaettu eri henkilöiden kesken.

Sivun alkuun

1.2. Hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakaminen terveyskeskuksesta

Ensimmäisenä selvitettävänä asiana oli hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakelun toteutuminen terveyskeskuksissa sosiaali- ja terveysministeriön lähettämän suosituskirjeen mukaisesti. Hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakelua selvitettiin ministeriön kirjeen liitteessä mainittujen välineiden ja tarvikkeiden osalta. Liitteessä mainitut tarvikkeet olivat diabeteksen, avannepotilaan, sääri- ja makuuhaavan, heikentyneen virtsan ja ulostuksen pidätyskyvyn sekä eräiden muiden pitkäaikaissairauksien hoitoon tarvittavat hoitovälineet.

1.2.1. Diabetesta sairastavien hoitovälineet (kysymykset 1 ja 3)

Kaikki terveyskeskukset jakoivat verensokeriliuskat, insuliiniruiskut ja insuliinineulat. Myös virtsansokerin tutkimusliuskoja, verinäytteen ottamiseen tarvittavia lansetteja, virtsan ketoaineiden tutkimusliuskoja, verensokerin kotiseurantavihkoja ja insuliinikyniä jaettiin miltei jokaisesta (88-97 %) terveyskeskuksesta. Edellisten lisäksi jaettiin mm. insuliinipumpun tarvikkeita.

Terveyskeskuksista 96 % lainaa verensokerimittarit potilaille. Kyselyn mukaan kaikki Etelä- ja Itä-Suomen läänin kunnat lainaavat diabeteksen hoitoon tarvittavat hoitovälineet. Kyselyn mukaan ainoastaan Turun, Muhoksen, Ristijärven ja Simon ja Kuivaniemen terveyskeskukset eivät lainanneet välineitä. Verensokerimittareiden lisäksi lainattiin mm. verenpainemittareita ja suurennuslaseja.

Sivun alkuun

1.2.2. Avannepotilaan hoitovälineet (kysymys 4)

Kaikki kyselyyn vastanneet terveyskeskukset jakavat avannepotilaan hoitovälineitä. Kaikki terveyskeskukset jakavat pussit, sen lisäksi miltei kaikki jakoivat laattoja, pastaa, avannerenkaita ja avannevöitä. Yli 60 % jakoi sirotejauhetta ja teippejä. 42 % terveyskeskuksista jakoi muita oheishoitovälineitä ja tarvikkeita. Muita välineitä olivat mm. ihonhoitoon, -suojaukseen ja -puhdistukseen tarvittavat aineet ja sidetarvikkeet.

1.2.3. Sääri- ja makuuhaavan hoitoon tarvittavat hoitovälineet ja -tarvikkeet (kysymys 7)

81 % terveyskeskuksista jakaa sääri- ja makuuhaavanhoitoon tarvittavia hoitovälineitä ja -tarvikkeita. Suurin osa näistä jakaa sidetarvikkeita. Terveyskeskukset jakavat myös erikoishaavasiteitä (50 %) ja liuoksia (32 %). Jotkut kertoivat lisäselvityksenä, että tarvikkeita annetaan pitkäaikaiseen käyttöön, yli 3 kuukautta kestäneen hoidon jälkeen.

1.2.4. Heikentyneen virtsan ja/tai ulostuksen pidätyskyvyn takia tarvittavat hoitotarvikkeet (kysymys 8)

Jokainen terveyskeskus jakaa heikentyneen virtsan ja/tai ulostuksen pidätyskyvyn hoitoon tarvittavia hoitotarvikkeita. Miltei kaikki jakavat vaippoja (94 %) ja katetreja (96 %). Monet jakavat edellisten lisäksi pusseja, virtsankerääjiä ja "vaippahousuja". Noin puolet jakavat myös poikkilakanat, alusastiat, virtsapullot ja kertakäyttökäsineet.

Sivun alkuun

1.2.5. Keuhkojen toiminnan vajauksen ja trakeostomian hoitoon tarvittavat hoitovälineet (kysymys 10)

Miltei kaikki (94 %) terveyskeskukset jakavat myös keuhkojen toiminnan vajauksen ja trakeostomian hoitoon tarvittavia hoitovälineitä. Eniten jaetaan happiletkuja ja -viiksiä (81 %). Seuraavaksi eniten filttereitä, katetreja, kanyyleja ja happea. Yli puolet jakoivat myös joditikkuja, aluslevyjä, kanyyliharjoja ja -nauhoja.

1.2.6. Muut pitkäaikaissairauksien yhteydessä tarvittavat hoitovälineet (kysymys 12)

2/3 terveyskeskuksista ilmoitti jakavansa edellisten lisäksi muita pitkäaikaissairauksien yhteydessä tarvittavia hoitovälineitä. Näitä olivat mm. dialyysihoitoon tarvittavat välineet ja tarvikkeet, syöttöletkut, infuusiopumput, neulat, ruiskut, kipupumput ja niihin tarvittavat välineet sekä saattohoitopotilaiden tarvitsemat välineet.

Eri hoitotarvikkeiden välillä ei ollut juurikaan eroa siinä, miten potilas sai tarvikkeet kotiinsa. Kaikkien potilasryhmien (diabetesta sairastava, avannepotilas, sääri- ja makuuhaavapotilas, heikentynyt virtsan ja/tai ulostuskyky ja keuhkojen toiminnan vajaus) kohdalla selvityksessä vastattiin eniten kohtaan, joka kuului "osa hakee ja osalle viedään kotiin".

Sivun alkuun

1.3. Hoitoväline- ja tarvikejakelussa tehdyt muutokset (kysymys 13)

Reilut puolet (53 %) terveyskeskuksista oli tehnyt muutoksia hoitoväline- ja tarvikejakeluun viimeisen kahden vuoden aikana. Muutoksia tehneistä puolet olivat vähentäneet jakelua ja 12 % vastaajista oli lisännyt sitä. Eniten vähennystä ilmoitti Lapin läänin alueen (71 %) ja vähiten Länsi-Suomen läänin terveyskeskukset (29 %). Yksikään Lapin läänin terveyskeskuksista ei ollut lisännyt hoitoväline ja -tarvikejakelua. Eniten lisäyksiä olivat taas tehneet Etelä-Suomen läänin terveyskeskukset (21 %).

Loput olivat tehneet muita muutoksia, kuten jakeluvalikoimaa ja jakokriteereitä oli tarkennettu ja ohjeistettu. Jakelua on yhtenäistetty lähikuntien kanssa. Usea terveyskeskus ilmoitti siirtäneensä vaippojen jakelun keskusvarastolle tai suoraan tavarantoimittajalta kotiin.

1.4. Hoitovälineiden ja -tarvikkeiden maksuttomuus (kysymykset 14, 15 ja 16)

Toisena hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakeluun liittyvänä asiana selvitettiin niiden maksuttomuutta. 88 terveyskeskusta ilmoitti tarvike- ja välinejakelunsa maksuttomaksi ja kahdeksan terveyskeskusta ilmoitti perineensä maksua. Kaikki kahdeksan terveyskeskusta, jotka ilmoittivat perineensä maksua, ilmoittivat perineensä sen tarvikkeiden kotiinkuljetuksesta. Maksut vaihtelivat 50 markasta 60 markkaan. Maksu oli esim. 60 markkaa kuljetuskerralta, 3 kuukauden välein. Maksun saaja on useimmissa tapauksissa kuljetusliike tai toimittaja. Maksua perineet terveyskeskukset sijoittuivat lääneittäin; neljä terveyskeskusta Etelä-Suomen läänistä, kolme terveyskeskusta Länsi-Suomen läänistä ja yksi terveyskeskus Itä-Suomen läänistä.

Omavastuuosuuksia eikä muita maksuja ei oltu peritty missään.

Viimeisen kahden vuoden aikana muutoksia hoitovälineistä ja -tarvikkeista perittyihin maksuihin oli tehnyt 13 terveyskeskusta vastaajista. Muutokset olivat kuljetukseen ja kuljetusmaksuihin liittyviä, yleensä kuljetusfirmalle meneviä maksuja. Muutokset olivat joko maksujen käyttöönotto tai kuljetusmaksujen muutos esim. kuljetusfirman muuttuessa.

Sivun alkuun

1.4.1. Hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakelun järjestäminen

Kolmantena selvitettävänä asiana välineiden ja tarvikkeiden osalta oli jakelun järjestämiseen liittyvät asiat, kuten tarvikkeiden ja välineiden käytön seuranta, yksilöllisyyden huomioiminen, välineiden ja tarvikkeiden jakamisväli (kuinka pitkän ajan tarvetta vastaava määrä jaettiin kerrallaan) ja suunnitteilla olevat muutokset.

1.4.2. Käytön tarpeellisuuden ja asianmukaisuuden seuranta (kysymys 17)

Kaikissa terveyskeskuksissa seurataan hoitovälineiden ja -tarvikkeiden käytön tarpeellisuutta ja asianmukaisuutta. Tarvikkeiden käyttöä ohjataan ja arvioidaan kotisairaanhoidon kotikäyntien ja hoitotoimenpiteiden yhteydessä. Terveyskeskukset pitävät myös seurantaa tarvikejakelun yhteydessä jakamistaan tarvikkeista. Monilla terveyskeskuksilla on käytössä tietokonepohjainen yksilöllinen kulutusseuranta, jota käytetään esim. vuosittaisessa tilannearvioinnin tekemisessä.

1.4.3. Tarvikkeiden ja välineiden tarpeen arviointi (kysymys 18)

¾ osalla terveyskeskuksista on potilaskohtaisesti määritelty yksilöllinen tarvikkeiden maksimimäärä. Diabetesta sairastavat ja inkontinenssipotilaat ovat suurimmat (noin puolet terveyskeskuksista ) ryhmät, joille on määritelty yksilöllisesti enimmäismäärät. Monet ilmoittivat määritelleensä maksimimäärät kaikkien asiakasryhmien kohdalla.

Määrittelyn pohjana on käytetty esim. Diabetesliiton suosituksia ja ohjeita, yleensä valtakunnallisia suosituksia, keskussairaalan ohjeita tai alueen muita yhteisiä ohjeita, sosiaali- ja terveyslautakunnan ohjeita, kotisairaanhoidon lääkärin ja kotisairaanhoitajan arvioita. Yleensä tarve ja maksimimäärä on määritelty potilaan hoidon ja tarpeen mukaan henkilökohtaisesti ja yksilöllisesti käyttäen edellä mainittuja suosituksia ja ohjeita apuna.

Sivun alkuun

1.4.4. Jaettujen hoitovälineiden ja -tarvikkeiden määrä (kysymys 19)

Yleisin käytäntö on jakaa välineet ja tarvikkeet kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Kuuden kuukauden ja sen yli menevään tarpeeseen tarvikkeita ja välineitä jaetaan vähän. Varsinkin diabetespotilaan, avannepotilaan ja virtsan tai ulostekyvyn heikentyneen pidätyskyvyn hoitoon tarvittavia tarvikkeita ja välineitä jaetaan pääsääntöisesti kolmen kuukauden tarve kerrallaan.

Sääri- ja makuuhaavapotilaiden hoito ja seuranta edellyttää kotisairaanhoidon henkilöstöltä muita potilasryhmiä tiiviimpää seurantaa ja useammin hoitotoimenpiteitä. Tämä vaikuttanee siihen, että välineitä ja tarvikkeita jaetaan puolessa terveyskeskuksista alle kuukauden ja kuukauden välein.

Myös trakeostomiapotilaiden hoitovälineiden ja tarvikkeiden jakamista tapahtuu neljäsosassa terveyskeskuksista yhden kuukauden tai alle yhden kuukauden väliajoin.

1.4.5. Jakelupaikka (kysymykset 20, 21 ja 22)

Terveyskeskuksista 89 % jakaa itse hoitotarvikkeet ja -välineet potilailleen, vain 11 % ilmoitti muun paikan. Myös muun paikan ilmoittaneiden selityksistä löytyi usein kotisairaanhoidon yksikkö, jonka fyysinen sijainti oli todennäköisesti eri paikka kuin terveyskeskus. Yleensä muu paikka oli kotihoitoyksikkö tai sosiaalitoimen kotipalvelu.

Suurin osa terveyskeskuksista vastasi, että jos hoitovälineitä ei olisi saatavana kunnan järjestämänä, niin niitä on ostettavissa esimerkiksi apteekista. Monet tarkensivat vastaustaan kuitenkin sillä, että kunta järjestää hoitovälineet. Muita mahdollisia hankintapaikkoja olivat tukkuliikkeet, erikoisliikkeet, potilasyhdistykset, sairaalatarvikefirmat, kaupat ja valmistajat. 91 % terveyskeskuksista ilmoitti neuvovansa potilaille mahdollisen hankintapaikan.

Sivun alkuun

1.4.6. Muutokset hoitoväline ja -tarvikejakeluun (kysymykset 23 ja 24)

Suurin osa (80 %) terveyskeskuksista ilmoitti säilyttävänsä hoitoväline ja -tarvikejakelun ennallaan. Silloin kun muutoksia oli suunnitteilla, ne olivat tarkistusta yleensä, lajikevalikoiman karsintaa, hoito-ohjeiden uusimista ja tarkentamista, kotiinkuljetusta ja kotisairaanhoidon uudelleen organisointia.

Jaettavien hoitovälineiden ja -tarvikkeiden määriinkään ei ollut paljon suunnitteilla muutoksia. 12,5 % ilmoitti suunnitelluista muutoksista. Muutokset olivat tarkistuksia budjettien mukaan, tarveharkinnan tehostamista, määrärahan nostamista, suositusten ja tuotevalikoiman uusimista.

1.5. Arvio hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakelusta

Hoitovälineiden -ja tarvikkeiden jakelu terveyskeskuksista näyttää sujuvan suoritetun otannan perusteella pääsääntöisesti hyvin. Suuria läänikohtaisia tai muita alueellisia eroja ei löytynyt. Selvityksessä ei kysytty jakelun piirissä olevien asiakkaiden tai potilaiden lukumäärää, joten kunkin terveyskeskuksen jakelun kokonaislaajuutta ei ole tiedossa. Selvityksessä haluttiin selvyys nimenomaan jakelun periaatteellisesta toimivuudesta sosiaali- ja terveysministeriön suosituskirjeen mukaisesti.

Tarkasteluun valittujen tarvikkeita tarvitsevien potilasryhmien kohdalla ei selvityksessä löytynyt diabetesta sairastavien, avannepotilaiden tai heikentyneen virtsan ja/tai ulostuksen pidätyskyvyn omaavien potilasryhmien kohdalla yhtään täysin välineitä jakamatonta terveyskeskusta. Myös jaossa olevien tarvikkeiden valikoima oli varsin suuri näiden potilasryhmien kohdalla. Toimiva omahoito ja sitä tukeva hoitovälineiden saatavuus on myös yhteiskunnalle edullisinta diabeteksen hoitoa. Verensokerin omaseurannan ratkaisevan merkityksen takia on tärkeää, että diabetesta sairastavalla on mahdollisuus saada verensokerin seurantaan tarvittavia koeliuskoja riittävästi ja erityisesti oman yksilöllisen tarpeensa mukaan.

Sivun alkuun

Sen sijaan sääri- ja makuuhaavan hoitoon sekä keuhkojen toiminnan vajauksen ja trakeostomian hoitoon tarvittavia välineitä ei jaettu yhteensä 25 terveyskeskuksesta.

Sääri- ja makuuhaavapotilaiden tarvikkeiden tarve on yleensä lyhyempi aikainen kuin muissa sairausryhmissä. Tarvikkeiden tarvitsijat ovat yleensä iäkkäitä ihmisiä, jolloin tarvikkeiden riittävä saanti on merkittävä tekijä heidän omatoimisuutensa säilyttämisen ja kotona pärjäämisen kannalta. Tällöin säästäminen näiden tarvikkeiden jakelussa ei ole järkevää tarkasteltaessa lopullisia kustannuksia.

Hoitovälineiden ja -tarvikkeiden kerralla jaettava määrä vaihteli paljon potilas/asiakasryhmien välillä. Tavallisinta oli jakaa diabetesta sairastavien, avannepotilaiden ja heikentyneen virtsan- ja/tai ulostepidätyskyvyn omaaville potilaille kolmen kuukauden tarvetta vastaava määrä kerrallaan. Diabetesta sairastavien keskuudessa oli kolmen kuukauden tarpeeseen riittävä tarvikemäärä käytäntö 73 %:ssa terveyskeskuksista. Vaihtelut tästä selittynevät hoidon tasapainolla tai tiheämpää seurantaa edellyttämällä tilanteella. Avannepotilaiden kohdalla kolmen kuukauden tarpeen mukainen jakelu oli vielä yleisempää (77 %). Heikentyneen virtsan- ja/tai ulostepidätyskyvyn omaavilla kolmen kuulauden tarve toteutui 70 %:sti. Sen sijaan sääri- ja makuuhaava- potilaiden sekä keuhkojen toiminnan/trakeostomiapotilaiden hoitoon tarvittavia välineitä jaettiin huomattavasti lyhyemmin väliajoin. Tämä selittynee esim. säärihaavahoidon lyhyemmästä hoitoajasta yleensä sekä siihen liittyvästä ohjauksen ja seurannan tarpeesta.

Reilut puolet terveyskeskuksista oli tehnyt muutoksia hoitoväline- ja tarvikejakeluun viimeisen kahden vuoden aikana. Jakelua oli sekä vähennetty että lisätty. Muita muutoksia olivat jakeluvalikoiman ja jakokriteerien tarkennukset ja yhtenäistäminen lähikuntien kanssa. Tulevaisuudessa suurin osa ilmoitti säilyttävänsä jakelun ennallaan.

Sivun alkuun

Kaikissa kyselyyn osallistuneissa terveyskeskuksissa seurataan hoitovälineiden ja -tarvikkeiden käytön tarpeellisuutta ja asianmukaisuutta. Useissa terveyskeskuksissa oli määritelty enimmäismäärät valtakunnallisten tai alueellisten suositusten perusteella. Sosiaali- ja terveysministeriön vuoden 1999 alussa lähettämässä kirjeessä hoitotarvikkeiden ja -välineiden jakamisen periaatteena oli se, että se tulee perustua aina yksilölliseen tarpeeseen. Yksilöllisen tarpeen määrittelee hoitava lääkäri ja päätöksen jakelun aloittamisesta tekee terveyskeskuksen lääkäri. Saatujen tulosten mukaan ¾ osassa terveyskeskuksista oli määritelty potilaskohtaisia yksilöllisiä tarvikkeiden maksimimääriä. Epäselväksi kyselyssä jäi se, että menevätkö eri tahojen antamat ja terveyskeskuksessa käyttöönotetut suositukset yksilökohtaisen tarveharkinnan edelle.

Maksuttomuus toteutuu melko hyvin. Omavastuuosuuksia ei ole käytössä. Selvityksessä mukana olleista terveyskeskuksista kahdeksassa terveyskeskuksessa peritään toimitusmaksuja, joka on vastoin sosiaali- ja terveysministeriön antamaa suositusta. Sosiaali- ja terveysministeriön kunnille lähettämässä kirjeessä painotettiin tarvikkeiden ja välineiden maksuttomuutta. Periaatteena oli, ettei niistä myöskään pidä periä mitään omavastuuosuutta, toimitusmaksua tai muitakaan maksuja. Selvityksen tekemisen jälkeen on tullut tietoon, ettei maksuttomuuden selvittäminen ollut yksiselitteistä. Osa vastaajista oli tulkinnut kysymyksen ainoastaan terveyskeskuksen perimiksi maksuiksi, mutta ko paikkakunnilla saattaa olla käytössä firmojen perimiä kuljetusmaksuja. Tätä tapahtuu silloin, kun asiakas/potilas haluaa tarvikkeet terveyskeskuksesta hakemisen sijaan kotiinkuljetettuina.
Kyselyn tekemisen jälkeen on korkein hallinto-oikeus antanut päätöksen, joka koskee omavastuuosuuden perimistä diabeteksen kotihoitoon annettavista välineistä ja tarvikkeista. Päätöksessään KHO katsoo, että erään sosiaali- ja terveyslautakunnan päätös, jonka mukaan kotisairaanhoidon tarvikejakelun piiriin kuuluvilta peritään 70 markan suuruinen omavastuuosuus kuukaudessa perhettä kohden, on lainvastainen.

Sivun alku

2. Maksukatto

Terveydenhuollon maksukatolla tarkoitetaan järjestelyä, jolla kunnallisen terveydenhuollon asiakasmaksujen vuotuista kokonaismäärää rajoitetaan, jotta yksittäiselle potilaalle ei aiheutuisi kokonaisuuden kannalta kohtuuttomia hoitokustannuksia. Maksukatto toteutettiin vuoden 2000 alussa voimaan tulleilla säädösmuutoksilla.

Perussäännös maksukatosta on sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annettuun lakiin (734/1992, jäljempänä asiakasmaksulaki) lisätyssä 6 a §:ssä (1308/1999). Laissa säädetään muun muassa vuotuisen maksukaton markkaraja, joka on 3 500 markkaa sekä maksukattoon sisältyvät palvelut. Näitä maksukaton piirissä olevia palveluja ovat kunnalliset terveyspalvelut sekä myös sosiaalihuollon laitoksissa annettu lyhytaikainen laitoshoito. Maksukaton ulkopuolelle jäävät kuitenkin mm. pitkäaikainen laitoshoito, hammashoito, kotisairaanhoito ja lääkärintodistusmaksut.

Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annettuun asetukseen (912/1992, jäljempänä asiakasmaksuasetus) lisätyssä uudessa 5 a luvussa (1309/1999) on tarkemmat säännökset maksukatosta ja sen seurannasta. Asetuksen mukaan maksukattoon ei sisällytetä eräitä pakollisesta vakuutuksesta korvattavia hoitomaksuja, toimeentulotuesta korvattuja maksuja eikä muualla kuin Suomessa vakinaisesti asuvien henkilöiden suorittamia maksuja. Lisäksi asetuksella säädetään, että lyhytaikaisessa laitoshoidossa saa maksukaton ylittymisen jälkeen periä 70 markkaa hoitopäivältä.

Maksujen seurannan toteuttamiseksi asiakasmaksuasetuksen 26 b §:ssä edellytetään, että palvelun käyttäjälle tulee antaa seurantakortti, johon maksut merkitään. Lailla säädetyn 3 500 markan rajan ylittymisen jälkeen palvelun käyttäjälle tulee antaa todistus rajan ylittymisestä (ns. vapaakortti). Lisäksi todetaan, että terveyskeskus voi pitää rekisteriä maksukaton saavuttamisen seuraamiseksi.

Sivun alkuun

2.1. Selvitys maksukaton toimivuudesta

Eduskunnan hyväksyessä maksukaton toteuttamista koskevan asiakasmaksulain muutoksen, edellytti se samalla, että sosiaali- ja terveysministeriö antaa eduskunnalle selvityksen maksukaton toimivuudesta vuonna 2001. Osana tätä selvitystä sosiaali- ja terveysministeriö toteutti yhdessä lääninhallitusten kanssa marraskuussa 2000 selvityksen vuoden alussa voimaan tulleen maksukattojärjestelmän toimivuudesta. Siltä osin kuin selvityksessä kysyttiin tietoja maksukaton laajuudesta ja kustannuksista tai muita vastaavia tietoja, pyydettiin tiedot 31.10.2000 tilanteen mukaisina. Tämän vuoksi selvityksestä ei saa suoraan tietoja koko vuoden tilanteesta. Muun muassa maksukatolle säädetyn 3 500 markan rajan ylittäjien määrä on todennäköisesti kasvanut merkittävästi vuoden lopussa.

Selvitys toteutettiin tietokoneavusteisena puhelinhaastatteluna siten, että STM:ssä laaditut kysymykset ja ohjelmistot lähetettiin lääninhallituksille. Lääninhallitukset lähettivät kysymykset edelleen terveyskeskuksille ja sairaanhoitopiireille, joiden kanssa sovittiin haastattelun ajankohdasta. Haastattelu tehtiin puhelimella ja sen aikana lääninhallituksen edustaja tallensi vastaukset tietokoneelle.

Selvityspyyntö lähetettiin kaikille 20 sairaanhoitopiirille ja 100 terveyskeskukselle. Terveyskeskusten joukossa oli 10 suurinta kaupunkia. Neljä terveyskeskusta ei vastannut kyselyyn, joten lopullisissa vastauksissa ovat mukana kaikki sairaanhoitopiirit ja 96 terveyskeskusta. Näiden terveyskeskusten alueella asuu noin 3 miljoonaa henkilöä eli 60 % maan väestöstä.

Erillisiä kysymyksiä maksukattoselvityksessä oli 18. Kysymyksiin saadut vastaukset on taulukoitu erikseen lääneittäin sekä erikseen terveyskeskuksiin ja sairaanhoitopiireihin. Nämä taulukot ovat tämän raportin liitteenä. (liite 1).

Sivun alkuun

2.2. Maksukaton laajuus ja kustannusvaikutukset

Yksi selvityksen keskeisistä asioista oli tieto siitä, miten moni henkilö on saavuttanut maksukaton 3 500 markan rajan ja toisaalta mitkä ovat olleet sen vaikutukset kuntien ja kuntayhtymien talouteen. Koska selvitys tehtiin tilanteessa, jossa maksukatto oli ollut käytössä vähemmän kuin vuoden, ovat saadut tiedot kuitenkin vain suuntaa-antavia, sillä maksukaton kertymäaika on 12 kuukautta (vuoden 2001 alusta kalenterivuosi). Tiedot pyydettiin toimittamaan 31.10.2000 tilanteen mukaisina. Tieto kokonaisvaikutuksesta on saatavissa vasta sen jälkeen kun järjestelmä on ollut käytössä reilusti yli vuoden ajan.

2.3. Maksukaton 3 500 mk:n rajan ylitykset (kysymys 27)

Selvityksessä mukana olleissa terveyskeskuksissa noin 15 000 henkilöä oli hakenut vapaakorttia rajan ylityttyä. Näiden terveyskeskusten alueella oli noin 3 miljoonaa asukasta. Koko maan tasolla tämä merkitsee laskennallisesti noin 26 000 rajan ylittäjää. Mukana olleista terveyskeskuksista 3 ilmoitti, että yksikään henkilö ei ollut hakenut vapaakorttia. Sairaanhoitopiireissä vapaakorttia oli hakenut noin 19 000 henkilöä. Vapaakortin hakijoita oli kaikissa sairaanhoitopiireissä.

Koko maan tasolla edellä oleva merkitsee, että laskennallisesti noin 41 000 henkilöä oli hakenut vapaakorttia.

Vapaakortin hakijoita oli edellä olevan mukaisesti vajaat 0,5 prosenttia terveyskeskusten alueen väestöstä ja vajaat 0,4 prosenttia sairaanhoitopiirien alueen väestöstä. Kokonaisuutena vapaakortin oli saanut noin 0,8 prosenttia väestöstä.

Näiden lukujen ulkopuolelle jäävät ne henkilöt, joilla 3 500 mk:n raja on ylittynyt, mutta jotka eivät ole hakeneet vapaakorttia. Koska maksukaton seuranta-aika on vuosi, tulee vuotuisen rajan ylittäneiden henkilöiden määrä olemaan selvästi enemmän kuin mainittu 41 000 henkilöä.

Maksukaton säätämistä koskevan hallituksen esityksen perusteluissa arvioitiin, että maksukaton piirissä olisi vuosittain 80 000 - 100 000 henkilöä.

Sivun alkuun

2.4. Maksukaton vaikutus maksukertymään (kysymys 34)

Maksukatto vähentää maksutuloja silloin kun palvelun käyttäjältä ei voi enää periä maksuja 3 500 mk rajan ylittymisen jälkeen (tai laitoshoidossa saa periä enintään 70 mk/hoitopäivä). Selvityksen perusteella tämä on pienentänyt maksutuloja terveyskeskuksissa ja sairaaloissa seuraavasti:

terveyskeskukset	22 milj. mk (koko maan taso = 38 mmk)
sairaanhoitopiirit	26 milj. mk
yht.	48 milj. mk (koko maan taso = 64 mmk)

Kymmenen terveyskeskusta ilmoitti, että maksukatto ei ole pienentänyt maksutuloja.

Lääneittäin maksukatto on ilmoitusten mukaan alentanut maksutuloja seuraavasti:

Etelä-Suomen lääni	12,5 mmk
Itä-Suomen lääni	10,0 mmk
Lapin lääni		2,0 mmk
Länsi-Suomen lääni	20,5 mmk
Oulun lääni		3,0 mmk

HE:n arvio oli, että maksukatto alentaa maksukertymää vuositasolla noin 200 mmk.

Edellä mainituissa luvuissa on otettava huomioon, että ne ovat tarkistamattomia ja niihin sisältyy monia epävarmuustekijöitä. Luvut antavat kuitenkin jonkin verran suuntaa siitä, mitä maksukatto on vaikuttanut maksukertymään. Vaikutus on ollut selvä, mutta on oletettavaa, että vuositasolla maksutulojen pienentyminen jää ennalta arvioitua vähäisemmäksi.

Vastapainona sille, että terveyskeskukset ja sairaanhoitopiirit menettävät maksutuloja on potilaille koituvat säästöt. Paljon sairastavat henkilöt ovat välttyneet vastaavassa määrin maksuilta. Maksukatto on näin ollen pienentänyt 31.10.2000 mennessä koko maassa yli 40 000 henkilön maksuja noin 64 miljoonalla markalla eli keskimäärin 1 600 markalla henkilöä kohden.

Sivun alkuun

2.5. Tiedottaminen maksukatosta palvelujen käyttäjille (kysymykset 25 ja 26)

Asiakasmaksuasetuksen 26 b §:n mukaan palvelun käyttäjän tulee osoittaa maksukatolle säädetyn rajan ylittäminen. Maksujen seuraamiseksi palvelun käyttäjälle tulee kuitenkin antaa seurantakortti. Lisäksi maksukaton ylittymisen jälkeen palvelun käyttäjälle tulee antaa vapaakortti.

Selvityksen perusteella potilaille annetaan tietoa maksukatosta pääosin suullisesti. Näin toimii 71 % sairaanhoitopiireistä ja terveyskeskuksista. Esitteen antaa 3 % ja seurantakortti annetaan 12 %:ssa toimipisteitä. Muulla tavalla asiasta informoidaan 14 %:ssa.

Lääneistä Länsi-Suomen läänissä suullisen tiedottamisen osuus on vähäisempää kuin muissa lääneissä. Täällä suullisesti tietoa annetaan vain noin 40 %:ssa tapauksia ja muulla tavoin 50 %:lle palvelujen käyttäjiä.

Seurankortti annetaan asetuksen edellyttämällä tavalla jokaiselle potilaalle automaattisesti vain 38 %:ssa sairaanhoitopiirejä ja terveyskeskuksia. Valtaosa, eli 62 % ilmoittaa, että kortti annetaan vain erikseen pyydettäessä. Länsi-Suomen läänissä seurantakortti annetaa selvityksen mukaan kuitenkin noin puolelle palvelujen käyttäjistä.

Terveyskeskusten ja sairaanhoitopiirien välillä ei ole merkittäviä eroja tiedottamisessa.

Sivun alkuun

2.6. Vapaakorttihakemuksen käsittely 3 500 markan rajan ylittymisen jälkeen (kysymykset 28 ja 29)

Potilaan hakiessa vapaakorttia, voidaan maksujen kertyminen selvittää pääsääntöisesti seurankortilla tai erillisillä kuiteilla. Selvityksen mukaan lähes puolessa tapauksista (47 %) vapaakorttia haettaessa käytetään molempia, sekä seurantakorttia että kuitteja. Vajaassa kolmanneksessa hakemuksista käytetään vain kuitteja ja alle 10 prosentissa vain vapaakorttia. Vielä voidaan todeta, että huomattavan usein, noin 15 prosentissa tapauksia, vapaakorttihakemus tehdään vain esittämällä ilmoitus maksukaton rajan ylittymisestä. Tämä voi käytännössä toteutua vain silloin kun potilas on käyttänyt yhtä ainoata toimipistettä, esimerkiksi terveyskeskusta, jossa on seurattu maksujen kertymistä.

Vapaakorttihakemusten käsittely on selvityksen mukaan melko työlästä. Noin kolmasosassa käsitellyistä hakemuksista käsittelyaika on alle 30 minuuttia. Kahdessa kolmasosassa käsittelyaika on yli puoli tuntia ja yli tunnin käsittelyajoista ilmoitti lähes neljännes (24 %) toimipisteistä. Sairaanhoitopiireissä käsittelyajat ovat keskimäärin jonkin verran lyhyempiä kuin terveyskeskuksissa. Lääneittäisessä tarkastelussa lyhin käsittelyaika oli Lapin läänissä, jossa käsittely kesti keskimäärin 15-20 minuuttia.

Jos lasketaan että keskimääräinen käsittelyaika olisi 30 minuuttia ja hakemuksia oli tehty 10 kuukauden aikana 34 000, merkitsi tämä 17 000 tunnin työpanosta. Kuukautta kohden käytetty työpanos oli siten 1 700 tuntia eli keskimäärin vajaan 15 henkilön työpanosta. Koska alkuvuodesta hakemuksia ei juurikaan ollut, on syksyllä vaadittu työpanos ollut jonkin verran suurempi. Koko maan tasolle laskettuna työpanos on 3-4 henkilöä suurempi, eli kokonaisuutena vapaakorttien myöntäminen vaatii noin 20 henkilön työpanoksen.

Henkilöstömenoina käytetty työpanos merkitsee vuositasolla noin 6 miljoonaa markkaa. Maksukattoa toteutettaessa ei hallituksen esitykseen kirjattu arvioita hallinnollisista kustannuksista. Kuntaliiton arvio oli, että nämä olisivat useita kymmeniä miljoonia markkoja.

Sivun alkuun

2.7. Liikaa suoritettujen maksujen palautus (kysymykset 30 ja 31)

Maksukaton ylittymiseen liittyy usein se, että potilas havaitsee vasta jälkikäteen 3500 markan rajan ylittymisen. Tällaisessa tilanteessa potilas on maksanut ylimääräisiä maksuja, joita hän voi hakea takaisin. Selvityksen mukaan lähes 20 000 potilasta (60 %) on suorittanut liikaa maksuja, joita on sitten haettu takaisin. Potilaille oli selvityksen mukaan palautettu liikaa suoritettuja maksuja noin 7,4 miljoonaa markkaa eli noin 370 mk/potilas. Tämä luku on sairaanhoitopiirien osalta noin 179 mk/potilas ja terveyskeskusten osalta noin 656 mk/potilas. Lääneittäin tehtävässä tarkastelussa vaihteluväli oli Lapin läänin noin 233 mk/potilas ja Länsi-Suomen läänin 447 mk/potilas.

2.8. Maksukattojärjestelmää koskevat epäselvyydet (kysymykset 35 ja 36)

Maksukattojärjestelmän sisältö on selvityksen mukaan ainakin osin epäselvä. Vain noin 15 % terveyskeskuksista ilmoitti, että yksittäisen maksun sisältymisestä maksukattoon ei ole epäselvyyksiä. Yksikään sairaanhoitopiiri ei ollut sitä mieltä, että maksukattoon ei sisälly epäselvyyksiä. Lapin läänissä oltiin sitä mieltä, että maksukattoon sisältyy aina epäselvyyksiä, kun Oulun läänin alueella noin kolmasosa tapauksista oli sellaisia, joissa ei ollut mitään epäselvyyksiä.

Yleisimmät ongelmat sisältyivät fysioterapiaan, erikoismaksuluokan maksuihin, hammashoitoon ja kotisairaanhoitoon. Lisäksi kuntoutushoidon sisällyttäminen maksukattoon ei ollut aina selvää. Tässä ei ollut merkittäviä eroja terveyskeskusten ja sairaanhoitopiirien eikä läänien välillä.

Sivun alkuun

3. Erimielisyydet potilaan ja toimintayksikön välillä (kysymykset 37 ja 38)

Selvityksen perusteella potilailla ja toimintayksiköillä on yleensä samanlainen näkemys siitä, mitkä maksut sisältyvät maksukattoon ja milloin vapaakortti voidaan myöntää. Yli 80 prosenttia ilmoitti, että potilaat eivät ole ilmoittaneet tyytymättömyyttä tehtyihin päätöksiin. Silloin kun tyytymättömyyttä on ilmennyt, on syynä ollut yleensä se, että käyntiä ei ole merkitty seurantakorttiin (noin puolet tyytymättömistä). Vapaakortin antamiseen liittyvää tyytymättömyyttä on reilulla neljänneksellä. Terveyskeskusten, sairaanhoitopiirien ja läänien välillä ei ollut eroja.

Kyselyyn mennessä tehdyistä päätöksistä ei oltu tehty yhtään valitusta hallinto-oikeuteen.

3.1. Laitoshoidon maksu maksukaton ylittymisen jälkeen (kysymys 40)

Noin 95 prosenttia sairaanhoitopiireistä ja terveyskeskuksista perii maksukaton täytyttyä 70 markan maksun laitoshoidosta. Vain 1 %:ssa peritään joltakin ryhmiltä pienempi maksu tai ei maksua lainkaan. Sairaanhoitopiireissä ja terveyskeskuksissa vain 3 %:a ei periä mitään maksua.

Läänikohtaisessa tarkastelussa voidaan todeta, että Lapin läänissä kaikki selvityksessä olevan terveyskeskukset ja sairaanhoitopiirit perivät maksukaton ylittymisen jälkeen laitoshoidosta maksun.

Sivun alkuun

3.2. Terveyskeskuksen ja sairaalan suorittama omatoiminen maksujen seuranta (kysymykset 41 ja 41b)

Maksujen kertymistä sekä omissa toimintayksiköissä että muualla seurataan noin puolessa sairaanhoitopiireistä ja terveyskeskuksista. Omatoiminen seuranta on yleisintä Lapin läänissä, jossa noin 70 %:a tekee näin.

Seurannasta noin kolmasosa toteutetaan atk:n avulla. Lääneistä atk-avusteista seurantaa tehdään vähiten Etelä-Suomen läänissä, jossa osuus jää 13 %:iin.

3.3. Maksukaton pahimmat ongelmat (kysymykset 32, 42 ja 43)

Maksukaton toimivuutta voitaisiin esitettyjen näkemysten mukaan parantaa parhaiten toteuttamalla maksujen seuranta keskitetysti. Tätä mieltä oli kaksi kolmasosaa vastanneista. Lapin läänissä keskitettyä seurantaa kannatti kuitenkin vain noin puolet vastanneista. Terveyskeskusten ja sairaanhoitopiirien välillä ei ollut eroja.

Noin kolmannes vastaajista kannattaisi joitakin muita keinoja. Esimerkkinä näistä oli järjestelmän korvaaminen verotuksella.

Maksukaton markkamäärää ei pidetty liian korkeana.

Muiden toimintayksiköiden antamat vapaakortit ja maksukuitit aiheuttivat varsin usein tulkintaongelmia. Koko maassa 45 % vastanneista totesi näistä aiheutuvan ongelmia ja Oulun läänin vastaajista peräti 71 %:n mukaan yksiköiden antamissa vapaakorteissa ja maksukuiteissa oli ongelmia. Verrattaessa sairaanhoitopiirejä ja terveyskeskuksia keskenään, oli terveyskeskuksissa selvästi enemmän hankaluuksia muiden antamien vapaakorttien osalta. Terveyskeskuksissa ongelmia oli 50 %:ssa tapauksia kun sairaanhoitopiireissä vastaava osuus oli noin 20 %:a. Maksukuittien kohdalla terveyskeskuksilla oli ongelmia 63 %ssa tapauksia kun vastaava osuus sairaanhoitopiireissä oli 50 %.

Sivun alkuun

3.4. Arvio maksukattojärjestelmän toteutumisesta

Arvioitaessa maksukattojärjestelmään ensimmäisen vuoden kokemusten perusteella, nousee päällimmäiseksi ongelmaksi järjestelmän työläys. Maksujen seuranta ei ole sujunut hyvin. Syynä tähän on ollut osin tietämättömyys itse järjestelmästä ja sitä koskevista säännöksistä. Tietämättömyys on osin selitettävissä järjestelmän uutuudella, mutta myös eräät maksukattojärjestelmään liittyvät yksityiskohdat ja sen toteutus vaikuttavat asiaan. Järjestelmän selventäminen ja yksinkertaistaminen voisivat parantaa sen toimivuutta.

Järjestelmä voisi ilmeisesti toimia parhaiten, jos potilaskäyntien ja niistä määrättävien maksujen seuranta toteutettaisiin valtakunnan tasolla keskitetysti. Tämä edellyttäisi kuitenkin tietosuojakysymysten ratkaisemista ja oman rahoitusmallin luomista seurantajärjestelmälle.

Ennen kuin keskitettyyn seurannan ongelmat saadaan ratkaistuksi ja järjestelmä toteutetuksi, voidaan myös nykyistä järjestelmää kehittää paremmin toimivaksi melko yksinkertaisin keinoin. 14.1.1999 94/59/98 Jakelussa mainituille

Sivun alkuun

TERVEYSKESKUSTEN HOITOTARVIKE- JA VÄLINEJAKELU

Kansanterveyslain (66/1992) perusteella kunnan tehtävänä on huolehtia kansanterveystyöstä. Osana kansanterveystyötä kunnan tulee järjestää asukkaidensa sairaanhoito. Kansanterveyslain 2 §:ään viitaten sosiaali- ja terveysministeriö lähettää tämän hoitotarvike- ja välinejakelua koskevan kirjeen terveyskeskusta ylläpitäville kunnille ja kuntayhtymille. Tämä kirje ei koske apuvälineitä, joista säädetään erikseen mm. kansanterveyslaissa, lääkinnällisestä kuntoutuksesta annetussa asetuksessa ja asiakasmaksulainsäädännössä. Tämä suositus on laadittu yhteistyössä Suomen Kuntaliiton kanssa. Valmistelun yhteydessä on kuultu eräiden terveyskeskusta ylläpitävien kuntien ja kuntayhtymien sekä potilasjärjestöjen edustajia.

Vakiintuneena osana terveyskeskusten järjestämää sairaanhoitoa on eräiden pitkäaikaisten sairauksien hoidossa ja seurannassa tarpeellisten hoitovälineiden ja -tarvikkeiden jakaminen vastikkeetta potilaille heidän yksilöllisten tarpeidensa mukaisesti. Aikaisemmin käytäntöä ohjattiin yksityiskohtaisesti lääkintöhallituksen ohjekirjein. Ohjekirjeiden kumouduttua 1990-luvun alussa terveyskeskuksissa on toimittu yleensä edelleenkin ohjekirjeiden periaatteiden mukaisesti.

Sivun alkuun

Hyvin toimiva hoitovälinejakelu parantaa potilaan itsehoidon edellytyksiä sekä edistää potilaan sitoutumista hoitoon, minkä johdosta saavutetaan paremmat hoitotulokset. Tämän seurauksena potilaiden työ- ja toimintakyky sekä elämänlaatu paranevat ja komplikaatioriski ja lääkärissä käyntien tarve vähenevät. Tällä on merkitystä myös yhteiskunnan sairaanhoitokustannuksien kannalta.

Sosiaali- ja terveysministeriö suosittelee, että kuntien ja kuntayhtymien ylläpitämät terveyskeskukset luovuttavat pitkäaikaista sairautta sairastaville, avohoidossa oleville potilaille sairauden tai sen jälkitilan seurannan ja hoidon kannalta tarpeelliset hoitovälineet ja -tarvikkeet seuraavien periaatteiden mukaisesti.

Potilaiden hoidon ja sairauden seurannassa tarvittavien hoitotarvikkeiden ja -välineiden jakamisen terveyskeskuksesta potilaalle tulee aina perustua yksilölliseen tarpeeseen, jonka määrittelee hoitava lääkäri. Jakelun aloittamisesta päättää terveyskeskuksen lääkäri.

Jakelu aloitetaan, mikäli hoitotarvikkeiden ja -välineiden tarpeen arvioidaan olevan pitkäaikainen, yleensä yli kolme kuukautta. Tarvikkeita ja välineitä annetaan yleensä kolmen kuukauden tarve kerrallaan, ja niitä luovutettaessa arvioidaan aina niiden tarpeellisuus ja asianmukaisuus. Jakelua ja käyttöä seurataan yksilökohtaisesti. Välineitä saa joko terveyskeskuksesta tai ne toimitetaan kotiin esimerkiksi kotisairaanhoitokäyntien yhteydessä. Tarvikkeet ja välineet luovutetaan maksutta, eikä niistä tule periä mitään omavastuuosuuksia, toimitusmaksuja eikä muitakaan maksuja. Sosiaali- ja terveysministeriö sekä lääninhallitukset seuraavat hoitotarvike ja -välinejakelun toteutumista.

Esimerkkejä mainituista hoitotarvikkeista ja -välineistä on lueteltu liitteessä 1.

Ministeri Terttu Huttu-Juntunen

Hallitusneuvos Pekka Järvinen

JAKELU: Terveyskeskuksia ylläpitävät kunnat ja kuntayhtymät

TIEDOKSI:
Sairaanhoitopiirit, HYKS
Terveydenhuollon oikeusturvakeskus
Lääninhallitukset
Suomen Kuntaliitto
Oikeuskansleri
Eduskunnan oikeusasiamies
Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta
Stakes
YTY

ESIMERKKEJÄ JAETTAVISTA HOITOVÄLINEISTÄ JA -TARVIKKEISTA

Diabeetikon hoitovälineet esim. verensokeriliuskat, virtsantutkimusliuskat, insuliiniruiskut, -kynät ja -neulat ja verinäytteen ottamiseen tarvittavat lansetit sekä verensokerimittarin määräaikainen lainaus jne.
Avannepotilaan hoitovälineet esim. erilaiset potilaalle soveltuvat pussit sekä tarpeenmukaiset oheishoitovälineet ja -tarvikkeet jne.
Sääri- ja makuuhaavan hoitoon tarvittavat hoitovälineet ja -tarvikkeet, esim. sidetarvikkeet ja liuokset jne.
Heikentyneen virtsan ja ulostuksen pidätyskyvyn hoitotarvikkeet vaikeaan tai keskivaikeaan oireistoon esim. vaipat, pussit, virtsankerääjät ja katetrit jne.
Eräiden muiden pitkäaikaisten sairauksien, esim. keuhkojen toiminnan vajauksen ja trakeostomian yhteydessä tarvittavat hoitovälineet, esim. happi, letkut, viikset, kanyylit, katetrit ja filtterit jne.

Sivun alkuun

Viimeksi päivitetty ( 08.09.2006 )

« Takaisin

Uutiset
Uusi esite YK:n vammaissopimuksesta Vimma-palkinto Sari Salovaaralle! Turun Kynnys-palkinto Turun VPK-talolle Lahjoitus Kynnyksen tukemiseksi.

UUTISARKISTO

Kynnys kauppa

Kynnys TV
KYNNYSTV live (linkki aukeaa uuteen ikkunaan)

Tapahtumakalenteri

Helmikuu 2012

M	T	K	T	P	L	S
30	31	1	2	3	4	5
6	7	8	9	10	11	12
13	14	15	16	17	18	19
20	21	22	23	24	25	26
27	28	29	1	2	3	4

Tämä kuukausi

Maaliskuu 2012

M	T	K	T	P	L	S
27	28	29	1	2	3	4
5	6	7	8	9	10	11
12	13	14	15	16	17	18
19	20	21	22	23	24	25
26	27	28	29	30	31	1

Seuraava kuukausi